b) Kertojien perilliset

Kerttu Vuolab

Nuorena 15-vuotiaana minä ajattelin niinkuin kaikki muutkin nuoret siinä iässä, että näin ainutlaatuista tyttöä, kuin tässä tepastelee, ei maailma vielä ole tähän mennessä nähnytkään. Kuljin Tenon rantaa ja ajattelin, että elämäni minä kyllä laitan haluamilleni raiteille tuosta noin vaan.

Menimme isoisäni, Ándaras-Hánsa vainaan kanssa kalaan ja meillä oli siinä soutaessamme paljon aikaa jutella. Isoisäni kertoi jotain suvustamme, mitä jollekin sukulaiselle oli tapahtunut kauan ennen meitä. Hän kertoi laajasti koko seutukunnan asukkaista; ketkä minulle ovat sukua ensimmäisestä, toisesta, kolmannesta ja vielä neljännestäkin polvesta. Juttu tuntui kestävän pitkästyttävän kauan ja kysyinkin:
- "Ukki, mihin ihmeeseen minä tarvitsen kaikki nuo suuret sukutiedot ensimmäisen, toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin polven serkuista?"
Isoisäni vastasi:
- "Lapsukaiseni, itsellesi sinä tarvitset oman sukusi tiedot. Katsos ihminen, joka tuntee oman sukunsa, tuntee myös omat voimavaransa. Sellainen ihminen tietää, missä kohtaa hänen sukunsa ja hän itse on vahva ja missä heikko. Peukalo olet sinä itse. Sinulla on vahva yhteys etusormeen, vanhempiesi sukupolveen. Vielä isoäitiesi ja isoisiesi polveen sinulla on lujat siteet. Mutta otteemme alkavat jo höltyä meidän esivanhempiemme polveen. Kun menemme ajassa taakse päin, vielä kauemmas seuraavaan sukupolveen, isovanhempiemme isovanhempiin, niin peukalon ja pikkusormen varassa emme enää jaksa nostaa kovin raskasta esinettä. Jos tunnet kaikki kätesi sormet, silloin myös olet koko lailla oppinut tuntemaan itsesi. Näet sukulaisissasi heikkouksia, jotka ovat myös osa sinua, jos vain tarkemmin uskallat perehtyä itseesi. Suvustasi löydät myös omat hyvät puolesi ja lahjasikin. Meidän ihmisten hyvät puolemme auttavat meitä hyväksymään itsessämme omat heikkoutemme."

Silloin nuorena ajattelin että isoisä taitaa vanhuuden höperyyksissään kertoilla kaiken maailman joutavuuksia. Siihen aikaan Saamenmaassa ei ollut kertojalla kovinkaan viisaan ihmisen mainetta, vaan satusetää tai tätiä pidettiin tyhjänpäiväisenä höpöttäjänä. Vaikka silloin vielä, yli 30 vuotta sitten, koko saamelaisyhteisö tarinoi suullisia kertomuksiaan vuorokaudet ympäriinsä, erityisesti syrjäisemmillä seuduilla.

Jostain syystä useimmat eivät kuitenkaan pitäneet oikeina tarinoina muita kuin kertomuksia staaloista, haltijoista ym. ainoastaan muinainen pakanauskonto, suulliset tarinat, muistelukset ja kertomukset kuuluivat yhteen, eikä pidetty mitenkään sopivana, jos vakauksellinen uskovainen alkoi kertoa tarinaa. Uskovaiset eivät pitäneet joikaamistakaan sopivana. Usein he tuomitsivat kertomaperinteen taitajat ja joikaajat tyhjänpäiväisiksi poskisolisteksi.

Isoisän ja äidin tarinat ohjasivat minut kirjailijan polulle

Isoisämme oli lapsuudessaan kokenut tarinoinnin aivan muuksi kuin synniksi. Hän oli erämaassa kokenut sen hyväksi keinoksi opettaa lapsille maaston, eläinten ja säiden tuntemusta. Tässä kohtaa meidän saamelaisten tietokirjailijoidenkin tulisi alkaa enemmän vaalia oppikirjoissa kertomaperinnettämme ja hoitaa oma osuutensa sen kehittämisessä uusiin haasteisiin. Saamelaisen kertomaperinteen siirtäminen uusille sukupolville ei voi kuulua yksistään vain kaunokirjailijoille.

Ukkivainaa neuvoi meitä lapsenlapsiaan tarinoimalla. Hän ohjasi satuja kertoessaan meitä havainnoimaan luontoa ja elämää. Vanha, kokenut poromies ja kalanpyytäjä opetti meille töiden lomassa vastuuntuntoa tarinoimalla vaikkapa eläimistä. Kertoi kuinka ihmisen tulee tehdä työtä eläinten parissa tarkkaavaisena ja kunnioittavaisena.

Meidän äitimme on isänsä tyttö, joka siinäkin suhteessa on tullut hyvin paljon isäänsä. Äiti vielä nykyäänkin puhuu meille lapsillensa kertomalla tarinoita. Meidän lapsuudessamme hän kuvaili meille töitänsä vaikkapa puhumalla kotieläimen suulla:
- "Nyt tästä on noustava ja lähdettävä kiireesti navettaan. Vilgun (eräs lehmistämme) jo kuului äsken meitä moittivan ja sanoi, että kotiväellä taitaa kello seisoa, kun mokomat alkoivat näin viivytellä."

Joskus kymmenkunta vuotta sitten olimme äitini kanssa kaupassa ostoksilla. Nostelimme tavaroitamme tiskille, minä kaivoin rahaa ja rupesin maksamaan. Äiti puolestaan alkoi paketoida ostoksiamme ja kertoi tarinaa:
Ennen muinoin, kauan sitten korppi ja tiainen olivat menneet metsään hevosella puita hakemaan. Rankoja kuormatessaan korppi mumisi ääneen:
- "Pölkyt alle, raskaammat pohjalle!"
Mutta tiainen tirskui ja väitti vastaan:
- "Ei ei ei, vaan risut, risut, risut pohjalle!"
Kuorma siis pinottiin niin kuin tiainen käski. Kaverukset paketoivat kuorman, laittoivat reen pohjalle oksat alimmaiseksi ja koivujen rungot vasta niiden päälle. Kotimatkalla jyrkässä alamäessä reki kaatui ja kuorma hajosi. Korppi motkotti:
- "Minähän olisin laittanut raskaammat pohjalle, vaan sinä et antanut. Usko vaan tästä lähtien, että kuorma varmasti kaatuu jos reekeen pinotaan keveimmät tavarat pohjalle. Vaan sen sijaan, silloin kun alle on laitettu raskaammat tavarat ja keveimmät päälle, niin kuorma pysyy pystyssä ja ehjänä kotiin saakka."

Kassaneiti ihmetteli:
- "Vieläkö Saamenmaassa on ihmisiä, jotka taitavat ja ehtivät kertoa viisaita tarinoita kesken tavallisten arkiaskareiden?"
Minulle se tuokio ei ollut mitenkään ihmeellinen. Juuri noin äitimme on opettanut meitä lapsiansa pienestä pitäen. Tarinoi kaiken maailman satuja ja kertomuksia maan ja taivaan väliltä.

Saamenmaasta kertojat eivät vielä ole kadonneet, mutta vähentyneet toki ovat. Nykyajan ihmisten taitoa kertoa tarinoita verottavat koulu, autot, televisio, puhelimet ja kaiken maailman tekniset vempaimet, jotka haittaavat ihmisten luonnollista jokapäiväistä keskustelua ja kanssakäymistä. Se ja toinen toisensa ymmärtäminen ovatkin tarinoinnin perustaa. Niin kertojan ja kuulijan sekä kirjailijan ja lukijan tulee luottaa toisiinsa ja ymmärtää toisiaan. Tarinan kertojan täytyy luottaa yleisöönsä ja uskoa että juttu ymmärretään, vaikkei hän selittäisikään kaikkea pikkulusikalla syöttäen. Selitys tappaa tarinan ja kuulija tai lukija kokee, että häneen ei luoteta. Silloin hän voi menettää mielenkiintonsa koko tarinaan eikä enää viitsi korvaansa lotkauttaa. Suullisen kertomuksen kuulijallakin täytyy olla tilaa omalle mielikuvitukselleen. Tarinan juonta kuljettavat kertojan eleet ja äänenväri. Se taito on kirjailijoillakin, eleet ja ilmeet vain siirretään tarinan tunnelmaan, rivien väliin. Se onnistuu vain, jos turhat selitykset jättää pois, antaa ajatuksen kulkea ja tarinan viedä virtana.

Syksyllä 2000 Aimo Aikio luennoi Utsjoella Davvi Girji:n järjestämässä kirjailijaseminaarissa suullisen kertomaperinteen tärkeästä vaikuttajasta, jolle hän antoi nimeksi oheistieto. Jokaisella kuulijalla on ennestään valmiita tietoja, taitoja, arvoja, kokemuksia ja odotuksia, vaikka kyseessä olisi vain kolmevuotias lapsi. Taitava kertoja luottaa kuulijoihinsa ja virittää tarinansa juonen yleisön oheistiedon varaan.

Saamelaisten muinainen mytologia

Muinaiset saamelaiset uskoivat että kaikella on henki: ihmisillä, eläimillä, kasveilla, kivillä, kallioissa, saarilla, maassa, meressä, ilmassa, avaruudessa...

Saamelainen muinaismytologia oli luonnonuskonto, joka käsitti maailmankaikkeuden kolmitasoisena. Noitarumpu kuvastaa elämää ja koko maailmankaikkeutta nykyisessä, menneessä ja tulevassa ajassa:

Jumaluuksien maailma (Ipmiliid áibmu)

Tässä osassa noitarumpua oli kaikista jumalista korkeimmassa asemassa ukkosen jumala, Dearpmes.

Elävien maailma (Eallevaččaid áibmu)

Tässä osassa noitarumpua pääjumalana oli aurinko, Beaivi.

Manala (Kuolleitten maailma, saameksi Jábmiid áibmu)

Tässä osassa noitarumpua manalan jumalien päällikkönä palvottiin esiäitiä, Máttaráhkkua.

Jumaluuksien ja elävien maailmoiden välillä ero oli niin suuri, että tavallinen ihminen pystyi ottamaan yhteyttä jumaluuksiin vain uhraamalla. Ainoastaan kyläyhteisön (siida) noidalla / shamaanilla (noaidi) oli taito saada yhteys jumaluuksien maailmaan. Tavalliset ihmiset uhrasivat seitapaikoilla, jotteivät saisi jumalten suuttumusta itselleen onnettomuuksina. Seitoina pidettiin huomioita herättäviä kiviä, saaria, vaarojen huippuja ja muita erikoisia maamerkkejä. Myös puiden rungoista veistettiin seitapatsaita. Elävien ja kuolleitten maailmojen välillä ero ei ollut niin suuri, etteikö tavallinen ihminen olisi voinut kohdata kuolleitten maailman jumaluuksia. Ihminen saattoi jopa itse käydä jututtamassa Manalan jumalia niin valveilla ollessaan kuin nukkuessaankin.

Muinaisen saamelaisuskonnon mukaan paratiisi oli saivo (sáivu), joka oli monipohjainen järvi. Sellaisena pidettiin mm. Paistunturin Luomusjärveä, joka on Karigasniemen Ailikkaan lähellä (Áiligas = heilige = pyhä). Se alue on muutenkin ollut saamelaisille pyhää: siellä on kaksi Pyhäjärveä, Pyhäjoki, Sulaoja ja Luomusoja, joka on se paikka, josta jumalat maailman luomisen aloittivat.

Luonnon jumaluudet

Luonnon jumaluudet olivat yleisjumalia, jotka hallitsivat koko maailmankaikkeutta, avaruutta, tähtiä, revontulia, meriä, maita, vaaroja, soita, järviä, jokia, kasveja, eläimiä, ihmisiä ja kaikkea muutakin maassa, maan alla ja taivaalla:

Ylimmäinen jumala Ukko, pohjoissaameksi Dearpmes, inarinsaameksi Äijjih, eteläsaameksi Hovregállis, vastaa suomalaisten Ukko Ylijumalaa. Ukko näytti voimiaan mm. ukonilmalla ja se on jäänyt käyttöön paikannimissä: Dearpmesvárri (Dearpmesvaara), Äijjihsuolu...(Ukonkivi, Ukonjärvi...)

Ahku (Áhkku), oli Dearpmeksen vaimo. Hänen kunniakseen ovat jääneet paikannimet: Akuvaara (Áhkovárri), Akujärvi (Áhkojávri), Akukoski (Áh'guoika), Akujoki (Áhkojohka)…

Aurinko / Päivä (Beaivi), alkuvoima ja jumala, joka vaikutti kaikkiin muihinkin jumaliin.

Elinkeinojen jumalat

Toimeentulon jumalat (Birgejumi ipmilat) suojelivat ihmisten elinkeinoja ja toimeentuloa:

Tuulen jumala (Biegga-almmái) määräsi, mistä päin tuulee. Siinä mielessä se kuului myös luonnon tai yleisten jumalten joukkoon. Mutta sen lisäksi se ohjaili villipeuralaumojen liikkeitä, koska peura (myöhemmin poro) on eläin, joka aina kulkee kohti tuulta. Villipeuran pyynti oli muinaisille saamelaisille kaikkein tärkein toimeentulon lähde, siksi tuulen jumalaa palvottiin hyvin tärkeän elinkeinon säätelijänä, nimittäin peuranpyynnin jumalana. Inarijärven länsipuolella piirtyy taivasta vasten tv-masto Tuulispään laelta, saameksi vaara on nimeltään Bieggaoaivi. Se on ollut tuulen jumalalle pyhitetty maamerkki, joka näkyy kauas Inarille.

Veden jumala (Čáhceálmmái) säätää kalastusta.

Metsästyksen jumala (Leaibealmmái) hallitsee pienemmän riistan metsästystä, vaan ei peuranpyyntiä. Lepän parkilla voi värjätä nahkaa punaiseksi. Sen vuoksi muinaisuskonnon mukaan lepän parkilla ja riistan verellä oli tärkeä yhteys. Leppää palvottiin, koska uskottiin että siinä asuu pyyntionnea säätelevä jumala.

Kuu (Mánnu) oli myös hyvin tärkeä muinaisjumala. Syyt siihen ovat havaittavissa vieläkin. Kuun vaikutus on yhä tuttu luontaiselinkeinosta elantoa hankkiville ihmisille: milloin on paras aika kalastaa, niittää heinää eläimille, leikata kenkäheinää, teurastaa eläimiä, pyytää riekkoja ansoilla…

Yleinen toimeentulon jumala (Vearaldenalmmái) hallitsi kattavasti kaikkia elikeinoja.

Ihmisyhteisön jumalat

Hallitseva isä (Ráđđenáhčči) oli ihmisyhteisön jumalista tärkein. Hän hallitsi ihmisten keskinäistä kanssakäymistä ja ihmisyhteisön toimintaa. Hänestä käytettiin myös nimeä jumala (Ipmil / Jubmel), jonka kristinusko omaksui myöhemmin käyttöönsä.

Hallitseva äiti (Ráđđenáhkká) edellisen vaimo

Hallitseva poika (Ráđđenbárdni) edellisten poika

Hallitseva tytär (Ráđđennieida, myös Ránánieida) edellisten vanhempien tytär

Manalan jumalat

Kuolleitten maailman jumalat (Jábmiid áimmu ipmilat) hallitsivat ihmisten keskinäistä kanssakäymistä ja auttoivat ongelmissa, jotka haittasivat kyläyhteisön elämää:

Esiäiti / Maaemo (saameksi Máttaráhkku) hallitsee koko ihmisyhteisön elämää.

Kodin naisjumala (Oveneukko, saameksi Uksáhkká) suojelee ihmisten asumista ja kodan tai talon oviaukkoa sekä eläinten ja lintujen pesiä.

Syntymisen säätelijä / Sarahkka (noitarummussa keskimmäinen kolmesta vierekkäisestä naisjumalasta, saameksi Sáráhkká) suojelee kohdusta alkaen tyttölapsia ja naisia koko elämän ajan.

Metsästyksen naisjumala (Jousieukko, saameksi Juksáhkká) suojelee metsästäjiä sekä varjelee miehiä ja poikalapsia kohdusta alkaen koko elämän ajan (suomeksi jousi, nykysaameksi dávgi, muinaissaameksi juks, juoksa).

Miten ihminen syntyi muinaisen saamelaisuskonnon mukaan?

Ráđđenbárdni antaa sielun Máttaráhkkulle, joka tekee sielulle sikiön ja antaa sen Sáráhkkálle. Sáráhkká toimittaa sielullisen sikiön naisen kohtuun, hoitaa sitä synnytykseen asti ja suojelee vielä sen jälkeenkin koko eliniän. Näin oli syntynyt tyttölapsi.

Mutta kun sikiö oli jo naisen kohdussa, saattoikin tulla väliin Juksáhkká, joka alkoi hoitaa poikasikiötä siihen asti, kunnes Sáráhkká tuli naista auttamaan synnyttämisessä. Syntymän jälkeen poikalapsen otti jälleen suojelukseensa Juksáhkká, joka varjeli häntä koko loppuelämän ajan.

Suojelijat, Tietäjät ja Pyhäväki

Suojelijat (Suodjaleaddjit), Tietäjät (Diehttit) ja Pyhäväki (Bassiveahka) neuvoivat ihmisiä kaikenlaisissa vaikeuksissa unien kautta. He toimivat manalassa ja hoitivat sieltä käsin ihmisten elämää:

Posion naishaltija (Boassoáhkká) suojelee kodan posiota, (alue, joka on arinan ja kodan peräseinän välissä) jotta siellä olisi aina ruokaa ja kodan asukkaiden omaisuus säilyisi tallessa.

Kentänpään eukko (Gieddegeažegálgu) on paljon tietävä haltija, joka neuvoo ongelmissa ja valvoo ihmisyhteisön moraalia.

Pyhimykset (Bassiveahka), entiset tietäjät, noidat, kätilöt ja parantajat. Pyhimyksiä saattoi olla noitarummussa enemmänkin. Nämä suojelivat ihmisiä ja valvoivat kyläyhteisön moraalia.

Haltijat ja satuolennot

Haltijat (Háldit) ja satuolennot / satuhahmot (máinnaseallit ja máinnasfuođđut ) suojelivat ja hoivasivat ihmisiä ja valvoivat kyläyhteisön käyttäytymistä ja moraalia.

Merenneito (Áfruvvá), meren haltija, joka voi olla myös hukkuneen naisen haamu. Tämä haltija on Skandinaavinen laina.

Lähteen haltija (Čáhkalakkis)/Aarteen haltija, jolla on hopea- ja kultarahoja päässään ja vatsassaan. Aarteen haltija on leikkisä otus ja siksi sitä saattoikin pyytää vaikkapa nutukkaalla: Ihminen irrottaa kenkänsä pauloista, ottaa paulan ja piiloutuu sen pärkisen (nyörin) pään kanssa pensaaseen odottamaan. Otus huomaa kengän ja ryömii sen sisään. Istuskelee nutukkaassa ja leikkii paulalla. Alkaa kääriä paulaa ympärilleen ja hokee:
- "Minä käärin, käärin ja aina vain käärin".
Lopulta se käärii paulan kokonaan itsensä ympäri, kunnes näkyvillä on enää sen pää. Nyt ihmiselle on helppoa saada se kiinni. Ei tarvitse kuin mennä ja ottaa lähteen haltija syliinsä ja avata sen aarreluukut päässä ja vatsassa. Mutta täytyy muistaa, että kaiken riistämisellä ihminen saa päällensä vain ahneen kirouksen ja huonon onnen palkakseen moisesta röyhkeydestä.

Vesiraukka (Čáhcerávga, suom. myös näkki) on veden haltija, joka voi olla myös veteen hukkuneen ihmisen haamu tai kuvajainen, on kateellinen eläville ihmisille, jotka se mielellään ottaisi veden alle valtakuntaansa, erityisesti lapset, joilla on edessään vielä pitkä elämä. Vesiraukka oli entisajan lapsenvahti, mutta on siitä ollut apua vielä nykyisinkin.

Kiusanhenki (Čáráhus) on haltija, joka kiusaa ihmisiä unessa. Se on ihmisille sekä kiusaksi että häpeäksi. Sitä nimitystä käytetään myös laimeana kirosanana:
- "Kakarat senkin kiusanhenget, tulkaa välittömästi pois heikolta jäältä, ja heti!"
Silloin lapset käyttäytyivät vanhemmillensa kiusanhenkinä ja olivat heille sekä kiusaksi että häpeäksi.

Painajainen (Deattán) on haltija joka istuu yöllä nukkuvan rinnan päällä jonkun eläimen tai linnun hahmossa. Se aiheuttaa ihmiselle painajaisia, ahdistusta ja huonounisuutta tai vie unen kokonaan. Silloin häntä on alkanut vainota painajainen.

Äpärä (Eahpáraš) oli lasten suojelija. Tämä haamu oli tapetun lapsen tai sikiön henki, jonka ihmiset kuulivat itkevän metsässä. Se voitiin myös nähdä alastoman lapsen hahmossa. Se saattoi olla katkera, kun ei saanut itse elää ja halusi kostaa oman kuolemansa eläville ihmisille käyttäytymällä vihamielisesti.

Äpärä saattoi kertoa jonkun elävän lapsen ahdingosta. Jos se näkyi tai kuului, se merkitsi, että ihmiset kohtelivat huonosti jotain lasta tai joitakin lapsia. Silloin noidan täytyi selvittää, miksi Äpärä itkee. Kun syy selvisi, vääryys oli oikaistava. Väärintekijää tuli rangaista, jotta Äpärä saisi rauhan. Kristinuskon vaikutuksesta tätä haltijaa alettiin vaientaa kastamalla.

Maahinen (Ganes-Ulda-Gufihtar) asuu maan alla. Ne ovat oikeitten ihmisten näköisiä haltijoita, jotka saattoivat tulla joskus paimentamaan porojaan maan päälle. Niillä saattoi olla myös lehmiä, lampaita ja vuohia. Kun joku näki niiden eläinlauman ja ennätti heittää leu'un, rahan tai jonkun muun metalliesineen sen yli, niin silloin sai itselleen maahisten eläimiä niin paljon kuin hänen itsensä ja hänen leukunsa väliin oli karjaa jäänyt. Maahisten porotokassa on paljon vitivalkoisia tai pikimustia poroja. Tätä haltijaa käytettiin selityksenä, jos joku yllättäen rikastui tai köyhtyi.

Jos jollakin paloi talo tai poro-omaisuus tuhoutui, silloin selitettiin, että hän oli asettunut asumaan maahisten asuinpaikan päälle. Jos joku huolimattomuuttaan tai kiireissään kaatoi tulikuumaa vettä maahan, siitäkin seurasi onnettomuutta. Maahiset suuttuivat ja kostivat. Järjestivät ihmiselle hankaluuksia tai muuten veivät hänen onnensa kokonaan.

Kristinuskon vaikutuksesta alettiin kertoa, että maahiset ovat Aatamin ja Eevan lapsia. Häpeissään he piilottivat maan alle suurimman osan lapsistaan, jottei Jumala näkisi, kuinka paljon heille kaiken kaikkiaan olikaan lapsia syntynyt.

Nilla Outakosken mukaan Lars Levi Laestadius oli itse saamelainen, joka hyvin tunsi saamelaista mytologiaa ja satuolentoja. Laestadius osasikin leimata haltijat, äpärät, kummitukset ja maahiset huonolla maineella, jotta saamelaiset luopuisivat pakanauskostaan, jumalistaan ja haltijoistaan.-

Kummitus (Gobmi) oli kuolleen ihmisen vihainen henki, josta ei tiedetty tarkalleen, mistä se oli katkeroitunut. Se saattoi olla tapetun tai elämässä nöyryytetyn tai ryöstetyn ihmisen haamu, joka halusi kostaa oman kärsimyksensä eläville ihmisille. Kristinusko vaikutti myös tähän haltijaan ja antoi sille huonon maineen. Sitä alettiin vaientaa multaa heittämällä, "siunaamalla maahan".

Kortto / Koranus / Huonon onnen haltija (Gorremaš / Guoržžu) on ruma, likainen ja iso haltija, joka pelottelee lapsia, etteivät he lähtisi luvattomille teille. Siten sekin oli "lastenkaitsijana"ja muutenkin valvoi kyläyhteisön moraalia. Halkaisemattomia ydinluita ei saanut heitellä maastoon, ettei kortto kurkistele pahalla silmällä luuaukosta ja aiheuta onnettomuutta.

Pahaa ei saanut toiselle ihmiselle toivoa. Jos toivoi toiselle huonoa onnea vaikka poronhoidossa, saattoikin itse saada päällensä korton kirouksen. Pahaa toivonut ei enää voinutkaan paimentaa tunturissa porojaan, kun ei tarjennut olla edes ulkona, vaan joutui kyyhöttämään kodan lämmössä.

Syöjätär (Háhtežan) / yön ja pahojen voimien haltija. Hallitsee tunturirinteiden ja laaksojen yönpuolta, sekä vuoden pimeätä puolta, 23.9. - 21.3. välistä aikaa että kylmyyden voimia. Suojelee pahoja henkiä, villipeuroja ja on iljettävien hyönteisten esiäiti. Raatokuoriainen on sen sanansaattaja ja apulainen.

Haltija (yleishaltija, saameksi Háldi) on kallion, vaaran, jängän tai muun erikoisen maamerkin henki. On edelleen havaittavissa paikannimissä. Kaarasjoki-varrella Haltijalla on kauas näkyvä vaara Hálddečohkka, Alattio / Alta on alunperin ollut saameksi nimeltään "Iso haltija" (Stuorra Háldi), näiden lisäksi suomalaisille on hyvin tuttu Haltijatunturi, joka on Suomen korkein tunturi, sekin oli pyhitetty tälle haltijalle.-

Jättiläinen (Jiehtanas) on skandinaavinen laina. Satuolento, joka on ahne, paha ja tyhmä.

Lavarukko / Lavareukko (Láváráddjá / Láváráhkku) on haltija, joka asustaa ison kiven takana, pensaikossa tai kenkäkomerossa, niin kuin meidän lapsuuden kodissamme. Se tekee lapsista oikukkaita ja palkitsee heitä kestitsemällä, kun ovat olleet tuhmia. Kun kiukutellut lapsi palasi takaisin vanhempiensa luokse, nämä kysyivät: "Kuinka hyvin se Lavareukko sinua kestitsi?" tai "Miltäs Lavarukon saappaanvarret maistuivat?"

Lintukodin haltija (Lottežanáhkku) / Lintusten eukko, peukalon kokoinen luonnon haltija, joka asuu Lintukodissa (Bárbmu). Hyönteiset ja muuttolinnut menevät hänen luokseen talveksi hoitoon.

Peukaloiset ja kääpiöt (Lottežanolbmot ja -álbmot / Állanguhkkosas olbmot ja -álbmot) ovat hyvin pienikokoisia haltijoita, jotka suojelevat aarretta, rakennusta, maamerkkiä tai mitä tahansa arvokasta. Vastaavina hahmoina suomalaisilla oli kääpiöt ja peukaloiset.

Luhtakka (Luhtat) / pahan haltija, jonka käskyläisinä ja apulaisina ovat syöpäläiset, erityisesti lutikka. Tämä haltija on myös staalon vaimo, joka käyttäytyy kuin Staalo, josta lisää hieman myöhemmin.

Eläinten esiäiti (Máddu) suojelee kaikkia eläinlajeja. Tämä haltija ottaa rääkätyn eläimen hahmon, alkaa näkyä ihmiselle ja tulee puolustamaan suojattiaan, jos eläin joutuu kiusanteon takia kärsimään tuskaa. Kun esimerkiksi sammakkoa revitään ja satutetaan tahallisesti, silloin Eläinten esiäiti ottaa itselleen sammakon hahmon (Cubbomaddu) näkyväksi muodokseen ja tulee puolustamaan ahdinkoon joutunutta eläinparkaa.

Máisá on petoeläinten haltija, jonka voimia voi hillitä hyvän tuoksuisella maarianheinällä (Anthoxanthum odoratum). Máisá viekottelee nuoria miehiä rakastumaan itseensä, jotta poropaimenet lähtisivät sen perään ja pedot saisivat rauhassa tappaa tokassa poroja mielin määrin. Máisá saattaa yllyttää myös naista kajoamaan (seksuaalisesti) poikalapseen.

Naavisemo (Njávežan) / auringon puoleisen maan ja hyvän haltija, joka hallitsee auringonpuoleisia rinteitä ja laaksoja, sekä valon aikaa vuodesta, 21.3.-23.9. että lämpimän voimia. Suojelee hyviä henkiä, kesyjä poroja sekä päiväperhosia ja kukkakärpäsiä, jotka pölyttävät esimerkiksi hillan (Rubus chamaemorum) kukat.

Irstauden haltija (Roahcu) yllyttää miehiä käyttäytymään väkivaltaisesti (seksuaalisesti) naisia ja jopa tyttölapsia kohtaan.

Rutto (Rohttu) kuoleman liittolainen ja tautien haltija, joka näyttäytyy mustan kissan tai mustarotan hahmossa. Tämän otuksen voimat ihminen voi kumota sylkäisemällä kolmesti vasemman olkapäänsä yli.

Tautien haltija / Lahopuun haltija (Ruoidná) asuu lahossa koivun pökkelössä. Jos kotaan tuotiin polttopuuksi lahoja puita, niin tämä haltija pääsi käsiksi ruokiin ja toi taudin jollekin kodassa asuvalle. Käytettiin selityksenä, kun joku kodan asukkaista alkoi sairastaa ja näivettyä.

Kalojen haltija (Skáimmadas) on kalojen ja kalavesien suojelija, joka näyttäytyy ihmisille kaksisarvisena kalana. Se vihastuu jos vesistön rannalla tai vesillä mekastetaan tai huudetaan turhaan. Sen vihan sai laantumaan, kun uhrasi sille linnun lihaa. Maailmassa on paljon hassuja sattumuksia, kappas vain Inarin kunnan vaakunassa taitaa olla tämän haltijan kuva.

Kateuden haltija (Skoarru) aiheuttaa mm metsästykselle huonoa onnea. Sen voimat voi kumota puisella seitapatsaalla. (samoin mitätöitiin myös korton ja muiden haltijoiden pahat voimat)

Mörkö (Skunka) on haltija, joka vilahtaa kissan tai koiran hahmossa. Se asuu uunin tai kiven takana. Vertauksen vuoksi voi mainita että suomalaisten mörkö myös näyttäytyy, kun lapset ovat olleet tuhmia.

Para (Smiergáhttu / Bára) on haltija, joka suojelee nautoja ja muita kotieläimiä. Jos ihminen hoitaa niitä huonosti tai vahingoittaa tahallaan, silloin Para tulee puolustamaan eläimiä ja kostaa niiden puolesta. Suomalaisillakin oli muinaismytologiassaan juuri täsmälleen sama haltija. -

Staalo / Joulustaalo (Stállu / Juovlastállu) on iso, ylimielinen, tyhmä ja ahne haltija, joka erityisesti joulun ja pimeän aikaan ajaa eläinraidolla. Raidossa ovat vetojuhtina metsän villieläimet hiirestä karhuun. Jos kodassa meluttiin, silloin staalon raidon villieläimet vauhkoontuivat ja staalo suuttui. Se hyökkäsi kotaan pahat mielessään ja pisti säkkiin kaiken minkä ehti, vaikka lapsia, jos oikein huonosti kävi.

Silloinkin staalo suuttuu ja ryntää sisälle tekemään pahojaan, jos ulkona on roskia, puun lastuja, suksia tai leikkikaluja sikin sokin pitkin pihaa. Hiiri, joka juoksee staalon raidossa ensimmäisenä, ei pääsekään jonkin kapulan yli, vaan koko raito joutuu pysähtymään. Staalo raivostuu, syöksähtää sisälle ja ottaa povestaan rautaputken, jolla se imaisee talon asukkailta aivot päästä.

Kuutamon loisteella tai hämäränä päivänä staalo voi piiloutua mäenlasku paikan alle vaanimaan laskettelijoita. Näin kerrottiin ennen sähkövaloja, etteivät lapset olisi menneet hämärän aikaan laskettelemaan henkensä kaupalla.

Myös Staalo oli ihmisille ennen vanhaan lastenvahtina ja pihojen siivousvalvojana. Se saattoi lymyillä missä vain. Jopa tähtitaivaallakin näkyy heistä eräs, joka onkin staaloista kaikkein mahtavin, nimeltään Riibmagállis. Se ratsastaa tähtitaivaalla Maailmankaikkeuden hirven (Stuorra Sarvva) selässä.

Staalot ja maahiset ovat nykyisten saamelaisten tutuinpia satuhahmoja. Staalo mokoma onkin mennyt syömään suurimman osan meidän haltijoistamme ja maahisveijarit ovat piilottaneet maan alle loput satuolennot, mitkä vain staaloilta kerkesivät.

Kuvajainen / Kaksoisolento (Veaiga) on haltija, joka näkyy ihmisen omassa hahmossa tai hänen sulhasensa, morsiamensa, miehensä, serkkunsa, ystävänsä, tai hänen vihollisensa kaksoisolentona. Tämä haltija kehoittaa näkijäänsä olemaan varuillaan, koska ihan pian tai lähiaikoina hänelle tapahtuu jotakin merkittävää. Jonkun kuvajainen voi varoittaa näkijäänsä tapaturmasta, tai muusta uhkaavasta tai hyvin inhottavasta sattumuksesta. Tämän haltijan saattoi nähdä myös omaehtoisesti, esimerkiksi nuoret neitoset tekivät taikakeinojaan, jotta näkisivät tulevan sulhasensa hahmon.

Jos tämän haltijan näkee tahtomattaan, se voi tapahtua missä vain ja missä yhteydessä tahansa. Kaksoisolennon näkyminen voi kertoa suuresta onnesta tai onnettomuudesta ja voi olla jopa kuoleman sanansaattaja.

Vuovru on iso haltija, joka on erittäin paha, ylimielinen, tyhmä ja ahne. Se saattoi tulla yöllä kotaan, tulen äärelle. Jos siellä ei ollut vettä, niin se janoissaan imaisi joltakin nukkujalta rautaputkella aivot päästä. Nykyään on Staalo ottanut itselleen toimet, jotka ennen kuuluivat tälle pelottavalle haltijalle.

Yhteenveto

Kertomukset ja satuhahmot ovat minulla elämässäni kulkeneet mukanani joka paikassa ja koko ajan, ihan tähän päivään saakka. Minun mielestäni Tenon varrella, Seitalassa, lapsuuden kotimme kenkäkomerossa asuu edelleen lavarukko, rannassa vaanii vesiraukka ja niityllä loikkivat sammakkoina eläinten esiäidin jälkeläiset. Vielä nykyäänkin lapsena kuulemani tarinat heräävät henkiin muistojeni kautta. Kotiseutuni maisema yhä kertoo minulle tarinoita luonnossa kulkiessani. Kuulen kertomuksia muuttolintujen viserryksessä, tunnen nuotion lämmössä tulen haltijan läheisyyden ja näen iltaruskon hohteessa satujen äärettömän väriloiston.

Minun lapsuudessani aikuiset opettivat meitä tarinoimalla, eivätkä jankuttaneet ja selittäneet kuinka vaarallinen ja terävä leuku voi olla. Mutta leuku saattoi alkaa muistella, kuinka se oli syntynyt tulessa. Ei meitä myöskään kielletty koskemasta vasta terotettuun leukuun, vaan joku alkoi leikkamaan sillä vaikkapa leipää ja työn lomassa kertoi leu'un tarinaa kuin se olisi ollut elävä olento, vaikka kyseessä olikin eloton esine. Suullinen kertomaperinne antoi työkaluille hengen. Aikuiset totuttivat lapset hyödylliseen työhön. Samalla lapset oppivat itse käytännössä varomaan terävää veistä. Tottuivat käyttämään puukkoa ja oppivat vuolemaan niin etteivät viiltäneet sormensa haavoille.

Suullisissa tarinoissa haltijat auttoivat lasta sisäistämään tietoa ja taitoa. Sadut opettivat häntä huolehtimaan itsestään. Aikuiset kertoessaan tarinaa ohjasivat lapsia. Kertomuksen ohella lapsi sai itse kokeilla ja opetella työkalun käyttämistä. Tarinaa kertova aikuinen oli näkemässä ja heti auttamassa lasta, jos pieni veistäjä satutti itsensä. Lait, määräykset, käskyt, kiellot ja selitykset ovat vain pinnallisia sanoja. Ne eivät ohjaa ja auta vaaratilanteessa. Tarinat sen sijaan kehittävät luovaa ajattelua ja siihen kykenevä ihminen pelastaa itsensä monesta satimesta.

Tilastojen laskelmien mukaan ihmisellä on keskimäärin hyvä olla silloin kun pää on pakastimessa ja jalat paistinuunissa. Näin vähän numerotietoihin perustuva opetus välittää ihmisen tunteista, kokemuksista tai odotuksista. Tarinointi sitä vastoin korostaa ja kunnioittaa ihmistä ja elämää. Satujen kautta ihminen tajuaa ettei harakka ole pelkästään harakka, vaan se on elollinen olento, jolla on myös henki, jota tiede (biologia) ei edes tosiasiaksi tunnusta.

Olen tässä luetellut suurimman osan meidän muinaisjumalia, suojelijoita ja haltijoita, jotka olen koonnut seuraavista lähteistä:

- Tenonlaaksossa lapsuudessani kuulemani tarinat, joita kertoivat isoisäni, äitini, sukuni ja koko ympäröivä saamelaisyhteisö viisi- ja kuusikymmenluvuilla
- Aikio Annukka ja Samuli: Lentonoidan poika WSOY 1978
- Erkki Itkonen: Inarinsaamelaisia kielennäytteitä, S-U seura Helsinki 1992
- T. I. Itkonen: Suomen Lappalaiset II (sivut 306-359) WSOY 1948
- Terho Itkonen: Uskomus-, tarina- ja satuaineistoa Tenon varresta, Aikakauskirja 71. S-U seura 1971
- Nils Jernsletten ja Ørnulv Vorren: Tromssan yliopistossa saamelaiskulttuurin luentoja kevätlukukauden aikana 1978
- A. V. Koskimies ja T. I. Itkonen: Inarinlappalaista kansantietoutta, S-U seura Helsinki 1978- Nilla Outakoski: Rovaniemen kaupungin kirjastossa luento vuosien 1975 ja 1976 vaihteessa
- Paavo Ravila: Reste Lappischen Volksglaubens, S-U seura Helsinki 1934
- J. Qvicstad: Lappiske eventyr og sang, Oslo 1927
- Pekka Sammallahti: Saamelaiskulttuurin luentoja Oulun Yliopistossa vuosina 1978-1981
- Johan Turi: Kertomus saamelaisista, käänt. Samuli Aikio 1979