siida


Uula Morottaja ja T.I.Itkonen Talvitupalompolon talolla. Kuvaaja Frans Äimä. Siida Matti Vallen arkisto.

UULA MOROTTAJA

 

Leski-Antin Uulaa voitaisiin nimetä 1900-luvun inarinsaamen kirjoittamisen ja kertomaperinteen edelläkävijäksi. Elintavoiltaan hän oli hyvin tavallinen ja vaatimaton inarinsaamelainen, mutta hän oli hyvin etevä kirjoittamaan niin inarinsaameksi kuin suomeksikin. Hän oli myös mainio kaikenlaisten tarinoiden kertoja.

Hän kirjoitti inarinsaameksi usein Sabmelaš-lehteen ja suomeksi Rovaniemi-lehteen. Viimeisimpinä vuosinaan hän ehti vielä toimia Rovaniemi-lehden asiamiehenäkin. Ihmiset, jotka hänet vielä muistavat, sanovatkin, että  siellä ei ollut koskaan ikävä, missä vain Leski-Antin Uula oli; hänen tarinoitaan oli hauska kuunnella. Koska hän oli hyvin etevä ja kirjallinen ihminen, sekä hyvä kertoja, toimi hän usein kielentutkijoiden kielimestarina ja inarinsaamen opettajana heille – eritoten T.I. Itkoselle nuorena miehenä 1900-luvun alkupuolella ja myöhemmin Erkki Itkoselle 1900-luvun puolessa välissä.

Oskar Uula Morottaja
syntyi toukokuun 1. päivänä 1892 Nellimissä. Hänen vanhempansa Antti Hietajärvi, entinen Morottaja ja jälleen myöhemmin Morottaja (s. 13.5.1851, k. 27.5.1919) ja Riitta Matintytär Valle (s. 10.7.1856,  k. 9.6.1912) saivat seitsemän lasta: viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Lapsista kolme kuolivat jo nuorina. Oskar Uula oli heidän viides lapsensa. Uulan vanhemmat olivat köyhiä kalastajia, ja niinpä lapset joutuivat jo varhaisessa vaiheessa jättämään kotinsa ja lähtemään maailmalle tienaamaan leipäänsä. Uula lähti tekemään renkitöitä kulkien talosta taloon. Siihen aikaan Uulalla ei ollut missään vakituista kotia, vaan hän asui aina siellä, missä milloinkin oli renkinä. Hän autteli talollisia kotitöissä ja toimi poropaimenena. Uula teki renkimatkoja myös Norjan puolelle, ja siellä hän kohtasi paljon ihmisiä, kuuli heiltä paljon tarinoita ja kertomuksia, jotka vastaavasti olivat perustana hänen omille tarinoilleen. Tarinoillaan Uula viihdytti kaikkia niitä ihmisiä, joiden luona hän kulloinkin majaili. Renkitöiden lisäksi Uula kuljetti postia Sulkusjärvelle kerran viikossa.

Renkimatka vei Uulan myös oman emäntänsä Riutulan Ailin, e. Sarre, os. Mattus (s. 05.04.1881) luokse Sulkusjärvelle. Aili oli jäänyt leskeksi vuonna 1920, kun hänen miehensä Matin Sammeli oli kuollut espanjantautiin. Aluksi Uula teki joitakin aikoja Sulkusjärvellä rengin töitä, ja keväällä 1926 hän avioitui talon emännän kanssa. Näin hänestä tuli isäpuoli kuudelle lapselle. Hänellä itsellään ei ollut koskaan omia lapsia. Naimisiin mentyä Leski-Antin Uula teki etupäässä kotitöitä, kalasteli ja pyysi riekkoja. Tästä ajastaan on Leski-Antin Uula -vainaja kertonutkin tuttavilleen, että oli hauska saada itselleen oman kodin, missä asua. Ilmeisesti hän oli kyllästynyt kulkurielämään.

Uula Morottaja oli kotonaan erilainen kuin muiden ihmisten seurassa, kertoo hänen tytärpuolensa Anna Harju: Vieraiden ihmisten kanssa hän keskusteli paljon, mutta kotona hän oli aina hyvin hiljainen. Tärkeimpänä asianaan hänellä oli silloin kotitöiden tekeminen. Kun hän oli ollut matkoilla ja saapui kotiin, ei hän koskaan kertonut aluksi matkakuulumisia, mutta sitten kun joku tuli kylästelemään, niin sen jälkeen tarina-arkku vasta aukesi. Kun hänen emäntänsä oli joskus huomauttanut Uulalle tästä tavastaan, oli hän aina sanonut:
– No ehtiihän vielä nytkin kuulla niitä kuulumisia! Eihän niiden kuulumisten kanssa aina niin kiire ole!

Leski-Antin Uula kuoli maaliskuun 31. päivänä 1963.

                            

Kuva: SKS Kansanrunousarkisto

Vasemmalta Heikki Sarre, Erkki Itkonen, Inga Paadar, Katri Lahdenmäki, Elsa Kuuva ja Uula Morottaja.

 

 

 

 

 

 

 

 
 

 

 

Takaisin ylös

 


  © 2006 Sámi musea Siida & Anarâškielâ servi siida@samimuseum.fi