Inarinsaamelaiset, kuten muutkin saamelaiset palvoivat luonnonjumalia, tai kuten kouluissamme opetettiin, epäjumalia. Mahtavin kaikista jumalista oli “Äijih” (Ukko), jolle tärkein uhrauspaikka oli Äijihsuálui (Ukonsaari). Hänen puolisonsa oli “Ákku” (Akka) ja hän asui Ukonjärven läheisyydessä Ivalon pohjoispuolella. Siellä on Ákku-niminen vaara, josta muinaisten tarinoiden mukaan johti suora maanalainen tunneli Ukonsaareen. Tämän tunnelin kautta jumalpuolisot saattoivat kommunikoida keskenään. Muita jumalia olivat “Piäiváž” (Aurinko) jolle uhrattiin juhannusyönä ja syksyllä, “Čäcialmai” (Vesimies) jota rukoiltiin juhannusyönä koskien rannoilla, “Pieggalmai” (Tuulimies), jolle uhrattiin Tuulispäällä ja “Sieidi” (Seita), joka oli hyvin tarkka ja ankara jumala. Seita oli niin pyhä, että sitä oli lähestyttävä polvillaan kontaten.

Seita

Eräisiin pyhiin paikkoihin oli vain miehillä pääsyoikeus ja naisillakin vain siinä tapauksessa, että he olivat pukeutuneet mieheksi. Tällaisia pyhiä saaria olivat esim. Inarijärven Ukonsaari ja Pisteriniemen Seitasaari. Naisille oli oma uhrauspaikkansa Naarassaari, joka sijaitsee Kasariselän länsilaidalla. Myös koirien pääsy pyhiin paikkoihin oli kielletty, mutta se saattoi johtua käytännön syistä, koska koira järjettömänä eläimenä ei olisi kuitenkaan antanut uhrien olla rauhassa, vaan olisi kannellut niitä pitkin saarta ja ehkä syönytkin niitä. Kalaseidalle uhraaminen tapahtui voitelemalla seitaa uhriliemellä, joka oli yleensä kalan rasvaa ja poroseidalle uhrattiin parhaitten ajokkaiden pudottamia sarvia, poron pääkalloja ja luita. Peuraseita sai puolestaan päitä sarvineen, ydinluita ja joskus kokonaisia eläimiäkin. Seita saattoi olla joko erikoisen näköinen luonnonkivi tai ihmisen valmistama kivilatomus, taikka se oli valmistettu puusta. Tällaisia seitoja on ollut Inarin alueella yhteensä 17 kpl, mutta on oletettavaa, että näistä seidoista on löydettävissä tuskin enää puoltakaan, koska ne on järjestelmällisesti tuhottu, kuten on tuhottu kaikki noitarummutkin Suomen puolen Lapista.

Ukonjärven Päällyskivi.

Haltijat

Inarinsaamelaisilla oli lisäksi lukuisa joukko haltijoita, lähes 50, jotka huolehtivat moninaisista asioista, kuten poroista, kodasta, metsän ja veden viljasta, jne. Nämä haltijat olivat enimmäkseen hyväntahtoisia, kuten “kuhvittâr”, joka oli rikas ja kaunis maanalainen haltija, “čáhálig”, joka oli puolen metrin mittainen ja lapsenkasvoinen aarteenhaltija ja “juovlâstáálu” (joulustaalo) eli nykyään joulupukki, jolla oli ajokkaina kaikki metsän eläimet. Lisäksi oli koko joukko erilaisia metsänhaltijoita. Mutta oli myös pahantahtoisia haltijoita, kuten “stáálu” (staalo), “peinijâž” (painajainen) ja “komme” (kummitus) jne. Näitten vanhojen uskomusten ja epäjumalien kimppuun kävivät papit kaikella tarmollaan silloin, kun he sattuivat vierailemaan syrjäisessä Inarissa.

Noita

Noita oli kylän tärkein henkilö, jonka tehtävänä oli torjua kaikkinainen paha. Hän saattoi saada virkansa synnynnäisten lahjojensa ansiosta tai perimällä tiedot isältään, joka niin ikään saattoi olla noita. Lisää oppia hän sai harjoittelemalla. Noitia oli pääasiassa kahdenlaisia, hyväntahtoisia ja pahantahtoisia. Kylänoita kuului hyväntahtoisten joukkoon. Noitien eliittiin kuului Lentonoita, joka saattoi vaihtaa paikkaansa tuulen nopeudella, esiintyen milloin lintuna, milloin jonakin muuna eläimenä. Lovinoita puolestaan saattoi irroittautua omasta ruumiistaan ja esiintyä esim. eläimen tai kalan hahmossa. Jos eläimelle tai kalalle sattui tulemaan vamma, noidan ollessa kyseisenä eläimenä, saattoi se jäädä hänelle pysyväksi vammaksi. Tämä saattoi olla kohtalokasta noidan habitukselle, sillä noidan tuli olla aina terve. Pienikin vamma aiheutti sen, että häntä ei enää pidetty täyskelpoisena noitana.

Noitarumpu

Noitarumpu oli noidan tärkein työväline, johon kuuluivat vasara ja arpa. Vasaralla rummutettiin kalvoa ja kalvolla liikkuva arpa ennusti tulevia. Kemin Lapissa ja ilmeisesti myös Inarissa, kalvo jaettiin kolmeen osaan: ylivyöhykkeeseen, keskivyöhykkeeseen ja alivyöhykkeeseen. Ylivyöhykkeessä olivat jumalat, keskivyöhykkeessä seidat ja uhripaikat ihmisineen ja alivyöhykkeessä manalan väki omine jumalineen. Poikkeuksen tästä kalvojaosta tekee mahdollisesti Utsjoelta peräisin oleva rumpu, jonka kalvo on jaettu viiteen osaan. Kolme ylintä kuvaavat taivaan eri kerroksia, neljäs maata ja alin manalaa. Rummun on omistanut 1600-luvulla varankilainen Anders Poulsen ja tuona aikanahan kulki paljon inarinsaamelaisia Varangissa fiskuussa. Rummussa on runsaasti kristillisiä symboleja, eikä olisi lainkaan ihme, että rummun valmistumiseen olisivat vaikuttaneet esim. Inarista tulleet kristilliset vaikutteet.

Ilmari Mattus