Käännyttämisen kristinuskoon katsotaan alkaneen 1550-luvun paikkeilla ja se käy ilmi Kemin lapin veroluetteloista. Kemin lappiin kuului seitsemän lapinkylää, joista Inari oli pohjoisin. Inari kuului tuolloin vapaasti verotettavien piiriin ja veroa kantoivat Suomi-Ruotsi, Tanska-Norja ja Venäjä. Verotuksen hoitivat sitä varten kuninkaan nimeämät lapinvoudit. Vuonna 1570 Ruotsin verovouti sai Inarissa luetteloonsa 17 verovelvollista, joista jo kuudella oli kristillinen nimi. Nämä Inarin ensimmäiset kristityt olivat Matti Kuuvanpoika, Knut Sarrenpoika, Petteri Pilsanpoika, Harald Aikasaarenpoika, Antti Kuuvanpoika ja Matti Ikäpäivänpoika.

Kristinusko saavutti Inarin vuosien 1620 ja 1630 lukujen välillä ja ensimmäinen kirkko rakennettiin Inarin Pielpajärvelle 1646. Kaikki inarinsaamelaiset kastettiin vuoteen 1661 mennessä, mutta 1669 inarinsaamelaiset todistivat hylänneensä pakanauskonnon jo vuosina 1630–1646, jolloin Kemin kirkkoherra Johan Pictorius oli uhannut heitä ikuisella kadotuksella ja helvetin tulella. Pictoriuksen jälkeen Inari sai ensimmäisen saarnaajansa, kuuluisan Esaias Mansveti Fellmanin, joka muutti Inariin ja oli pappina Inarissa aina vuoteen 1660. Esaias Mansveti Fellmanin muutettua Kemijärvelle alkoi hänen tilallaan vuonna 1662 toimia pappina Inarissa ja muuallakin Kemin Lapissa Gabriel Tuderus, joka kovalla kädellä alkoi käännyttää pakanoita kristinuskoon. Hänestä liikkui sanonta: “Tuderus tuo herran pappi, jota vihas lanta ja lappi”. Hän toimi virassaan melko pitkään aina kuolemaansa saakka eli vuoteen 1705, jonka jälkeen Kemin Lapin seurakunnan kirkkoherraksi nimitettiin H. Cajanus. Vuonna 1747 Inari ja Utsjoki yhdistettiin yhteiseksi seurakunnaksi ja sinne määrättiin oma kappalainen papiksi. Vuonna 1881 Inari pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi saaden kuitenkin papin seurakuntaansa vasta v. 1888.

Kirkko kielsi sarvilakin käytön ja nimesi sen pirunsarveksi. Ella Sarren valmistama sarvilakin kopio Inarista. Alkuperäisen sarvilakin hankki Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin Samuli Paulaharju vuonna 1926. Sen oli valmistanut Anna-Briita Mattus Tirrosta.

Kristinuskon vaikutukset

Inarinsaamelaisten keskuudessa kristinuskon opit kantoivat hedelmää niin että jo 1700-luvulla sanottiin inarinsaamelaisten olevan kristillisessä osaamisessa paljon edellä muita jopa niin, että Norjan Thomas von Westen, jota myös saamelaisten apostoliksi kutsuttiin, kerrotaan ylistäneen inarinsaamelaisia kaikkein parhaimmiksi kristityiksi koko Saamen maassa. Utsjoen kirkkoherra Jacob Fellman vastaavasti kehui inarinsaamelaisten virrenveisuuta, mikä oli hänen mielestään paljon parempaa, kun utsjokilaisten ja kertoi että inarinsaamelaisperheen isä luki joka pyhä kotonaan postillaa ja että alkoholinkäytössä inarinsaamelaiset kelpaisivat esimerkiksi muille. Myöskin kuuluisa kielentutkija Matias Aleksanteri Castren sanoi 1800-luvun alussa, että inarinsaamelaiset ovat uskonsa ja tapojensa puolesta paljon ylempänä tunturisaamelaisia, mutta tunnusti kyllä myös, että se saattoi johtua siitä, että tunturisaamelaiset eivät ymmärtäneet niin hyvin Suomen kieltä, mikä oli kristillisen opetuksen kielenä tuohon aikaan.

Kun sitten inarinsaamelaiset olivat lopullisesti käännytetty kristinuskoon, kirjoitti Turun yliopiston apulainen, maisteri Johan Ervast v. 1730-luvulla latinankielisessä väitöskirjassaan: - “Mutta inarilaiset, vaikka he asuvatkin meistä niin kaukaisen järven luona, olivat esi-isien menojen ja uskonnon hylkäämiseen kaikista taipuisimmat ja alttiimmat ja sen vuoksi kaikkien muiden edelle asetettavat”. Myöskin aikaisemmin kirkkoherra Gabriel Tuderus saattoi todistaa: “Inarin kylä suuresti voittaa muut mainitut kylät totisessa Jumalan tuntemisessa ja kristillisessä elämässä, niin että he ovat kaikki paholaisen konstit, joita hekin olivat pakanallisilta isiltään imeneet ja kauan hyviksi havainneet, aina autuaan herra Johan Pictoriuksen ajoista asti hyljänneet ja nyt niitä paholaisen oppina vihaavat ja vainoavat”.

Joikuperinne on kuulunut oleellisena osana luontouskontoon eli pakanauskontoon ja kun inarinsaamelainen otti kristinuskon vastaan, hän vapaaehtoisesti heitti joikuperinteensä historian romukoppaan. Kaikilla luonnonkansoilla on ollut, ja muutamilla kansoilla on vieläkin oma joikuperinteensä. Inarinsaamelaisilla se on “livđe”. Viime vuosina on löydetty muutamista kansallisarkistoista kymmenittäin äänitteitä, joista selviää livđen sanoma viime vuosiasadan alkupuolelta, mutta onko se juuri samanlaista, kuin livđe on ollut pakana-aikaan, ei ole varmuutta.

Luontouskonnon häviäminen siis vei mennessään joikuperinteen ja mahdollisesti muitakin tapoja, joista meillä ei ole aivan tarkkaa tietoa, mutta hyvänä puolena on kuitenkin mainittava, että se vei mennessään myös turhat pelot ja taikauskoiset rituaalit, joista ilmeisestikään meille ei ole ollut sanottavaa hyötyä. Hyvänä puolena kristinuskon saapumiselle on mainittava myöskin se, että papit alkoivat kirjata ihmisten syntymiä, kastamisia, vihkimisiä ja kuolinaikoja ylös. Voidaan olettaa, että inarinsaamelaiset osallistuivat luontouskonnon rituaaleihinkin yhtä suurella hartaudella ja vakavuudella, kuin he osallistuivat kristinuskonkin rituaaleihin myöhemmin ja sitä kautta hyöty on saattanut olla jollain tavalla konkretisoitavissa, kuten kristinuskossakin nykyään. Vanha sananlaskuhan sanoo, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi.

Merkittävä vaikutus kristinuskon tulemisella oli siinäkin mielessä, että ihmispoloinen saatettiin synnintuntoon ilman, että hän itse olisi kunnolla edes tiennyt, mitä synti todella on ja kuinka sitä tehdään. Vastapainoksi annettiin lupaus iankaikkisesta elämästä sillä ehdolla, että elää syntiä tekemättä, toisin sanoen elää “ihmisiksi”. Tällainen syntiä tekemätön ihminen on ollut kautta aikain markkinatalousmaissa ideaali-ihminen esivallan suhteen. Uskovainen ihminen on lainkuuliainen ja lojaali virkamiehille. Hän hyväksyy mukisematta kaikki hänelle annetut raskaatkin päätökset ja määräykset.  

Ilmari Mattus