siida


Posti-Matti, Matti Aikio, Pekan Mikko, Mikko Paltto sekä Elli-Katri Paltto. Siida Anni Sarren arkisto.

KALASTUS

 

Inarinsaamelaisille lähes “pyhän kolmiyhteyden” ovat muodostaneet kolme tärkeintä elementtiä, peura (myöhemmin poro), kala ja marjat. Näistä kala on ollut ehkä kaikkein tärkein, koska se on ollut elämän perusta ja suoranainen elinehto, jota kaksi muuta “liittolaista” ovat sopivasti täydentäneet.

Kalanpyyntivälineitä ja -tapoja on ollut useita aina merran, koukkupyynnin ja kaaran ajoilta nykypäivän troolipyyntiin. Kaara eli kaukalo oli pienen joen keskelle kaivettu altaan omainen kuoppa, jonka reunat oli kasattu kivistä siten, että kalan jouduttua sen sisälle, se ei päässyt sieltä enää pois. Kivien raoista vesi virtasi vapaasti ja kun kala nousi ylävirtaan ja läheni kaaran yläreunaa, se joutui aitauksien vuoksi sellaiseen virtaan, joka sysäsi kalan siihen kaivettuun kuoppaan. Virta painoi kalat niihin ja kun ihminen tuli kokemaan pyydyksensä, hän saattoi lipolla eli haavilla kaivaa kalat ylös. Tällainen pyydys oli esimerkiksi Iijärvellä. Lipolla eli haavilla kalastettiin myös pienempien jokien tai purojen matalissa virtapaikoissa esim. syksyllä reeskan kudun aikaan. Silloin reeska kutee ja nousee suurina parvina pieniin jokiin. Inarin alueella on kuusi pienehköä jokea, jotka ovat saaneet nimensä niissä tapahtuvan reeskan kudun mukaan.

Alavirtaan uivia kaloja voitiin vastaavasti pyydystää šuuriš- eli šurrá-padolla, joka niin ikään oli kivistä rakennettu kaaran omainen pyydys. Myötävirtaan uivan kalan oli pakko patoaitauksien vuoksi uida tähän altaaseen, josta se ei enää päässyt pois. Näillä padoilla ryhdyttiin kalastamaan kevättulvan jälkeen ja pyynti kesti heinäkuun alusta pitkälle syksyyn. Aluksi pyydyksistä saatiin harjusta, myöhemmin haukea sekä ahventa ja lopuksi siikaa. Samassa joessa saattoi olla sekä kaara, että šuurišpato, joka yleensä oli perhekunnan hallinnassa, taikka sitten yhteiskäytössä muiden perheiden kanssa. Talveksi patojen kehäkivet nostettiin maalle, jottei tulva olisi niitä siirrellyt.

Patokalastuksen tekniikkaa

Alapato, jonka toimintatekniikka oli kutakuinkin päinvastainen kaaraan eli kaukaloon nähden, rakennettiin yleensä šuuriš-padon alapuolella olevaan koskeen nousevia kaloja varten. Alapadossakin käytettiin kuoppaa, mutta se oli huomattavasti syvempi ja laajempi, kuin kaarassa tai šuuriš-padossa ja se oli neliskanttinen. Patorakennelman peräseinässä (ylävirran puoleisessa seinässä) käytettiin vierekkäin ladottuja hoikkia mäntyjä ja etuseinässä kalojen poispääsyn estämiseksi langasta kudottua verkkoa. Näillä padoilla pyydettiin syksyisin taimenta ja siikaa, keväisin harjusta ja kesäisin lähinnä haukea ja ahventa. Talveksi patorakennelmat purettiin ja kesän koittaessa ne pystytettiin jälleen uudelleen. Tällainen pato oli mm. Iijärvellä, jossa käytettiin myös juurista valmistettua juuripatoa. Se oli valmistettu kahdesta koivuvavasta, jotka oli liitoskohdiltaan punottu vitsaksilla yhteen ja muotoiltu neliskanttiseksi kehykseksi. Tällaisia tarvittiin kaksi kappaletta, jotka oli suunniteltu neliskanttisen merran kansi- ja pohjakehiksi. Niitä yhdistivät nurkkapylväät. Peräseinään ja sivuille kiinnitettiin sormen levyisin välein koivunvesoja, jotka yhdistettiin toisiinsa kahdella tai useammalla männyn tai koivun juurella. Etuseinään kiinnitettiin nurkista nielu, jonka pituus oli puolet merran pituudesta.

Myös madetta pyydettiin erillisillä madepadoilla, jotka oli rakennettu jokien ja järvien rantamatalikoille tiheään pystytetyistä seipäistä. Patojen pituus oli noin 10 metriä ja niiden ulkopäihin asetettiin merta suu rantaa kohti. Padoilla pyydettiin maaliskuussa madetta ja keväällä ahventa ja ehkä haukeakin. Padot koettiin talvisin kerran viikossa ja keväisin useammin.

Koukku- ja kolkkapyynti

Ehkä vanhin kalastusväline lienee puinen koukku, joka oli valmistettu katajasta. Se ei ollut varsinaisesti koukku, vaan lähinnä katajainen haarukka, jonka kaikki kolme päätä oli teroitettu. Syöttinä käytettiin reeskaa, johon koukku työnnettiin suupuoleen tehdyn viillon kautta. Sillä pyydystettiin mateita syyspimeällä selkäsiimalla ja alkutalvesta ohuen jään aikaan seipäällä. Katajakoukuilla pyydystettiin joskus myös taimenia. Selkäsiima oli kaksi- tai kolmisäikeisestä männynjuuriköyttä, johon oli kiinnitetty kymmenen katajakoukkua 60 cm:n rihmoilla. Mateenseiväs oli noin parimetrinen hoikka puu, jonka alaosaan kiinnitettiin runsaan 50 sentin mittainen rihma, rihman päähän katajakoukku syötteineen, jonka jälkeen se työnnettiin hieman alaviistoon pehmeään mutapohjaan siten, että koukku yltää pohjaan. Vahvemman jään aikana samassa avannossa saatoi olla kaksikin seivästä työnnettynä kumpikin eri suuntiin. Paras mateen pyyntiaika sijoittui sen kutuaikaan eli Matinpäivästä (24.2.) Marianpäivään.

Vanhimpiin kalastustapoihin kuulunee myös mateen kolkkapyynti, joka ei vaatinut sen erikoisempia työvälineitä kuin kirveen. Myös kivi ajoi saman asian, mikäli kirvestä ei ollut mukana. Lumettoman ja ohuen jään aikaan lähdettiin etsimään mateita joko hiekkapohjaisesta tai mutapohjaisesta järven tai lammen rantamatalikosta ja kun made havaittiin jään läpi, iskettiin voimakkaasti kirveen hamarapuolella tai kivellä mateen pään kohdalle, jolloin made taintui. Tämän jälkeen tehtiin reikä kirveellä tai leu´ulla jäähän saaliin kohdalle ja nykäistiin made jäälle. Onnistunut kolkkapyynti edellytti ohuen jään lisäksi sellaista matalikkoa, että mateen pää oli kosketuksissa jään kanssa.

Myös kalan käsinpyynti lienee vanhimpia pyyntitapoja. Jokeen kutemaan nouseva harjus tai taimen menee niin matalalle, että ihminen saavuttaa sen juoksemalla kiinni, taikka kepillä lyömällä tainnutetuksi. Lähes käsinpyyntiin verrattava kalastustapa on ollut silmustaminen. Noin 2,5 metrin mittainen nuori koivu katkaistaan, karsitaan ja väänetään latvapäästään vitsaksen tavoin noin 20 cm:n silmukalle. Silmukka uitetaan ylävirran puolelta varovasti kalaa kohti niin, että kalan pään ollessa silmukan sisäpuolella, tempaistaan vavasta voimakkaasti, jolloin kala lentää kuivalle maalle. Myös messinkilankaista silmukkaa on käytetty hyvällä menestyksellä. Sammuttijärvellä käytettiin hauen pyydystämiseen vavan päässä roikkuvaa suurta koukkua. Koukku uitettiin hauen leuan alle, jonka jälkeen tempaistiin hauki kuivalle maalle.

Takaisin ylös


Verkkokalastus oli tehokas kalastusmuoto
                     
Tärkein ja tehokkain kesäkalan pyyntiväline inarinsaamelaisilla on ollut nuotta ja saamelaisilla yleensä se on ollut käytössä satojen vuosien ajan. Ensimmäisen kerran nuotta mainitaan vuonna 1639, kun eräs Alanus ‑niminen tutkija oli tehnyt tutkimusmatkan Kemin Lappiin. Jo 1820-luvulla oli inarinsaamelaisilla nuotta lähes joka perheellä, tai nuotanpuolikas ainakin. Eräissä perheissä oli nuottia jopa kaksittain ja eri järvissäkin. Tehdasvalmisteisten verkkojen alkaessa ilmaantua markkinoille, alkoivat nuotat vähitellen kadota, mutta vielä sotien jälkeenkin monissa taloissa oli oma nuottansa. Inarinsaamelaisnuotta oli 120 – 140 metriä pitkä, aiemmin jopa 180 – 260 metriä ja korkeutta 4,5 – 5,3 metriä, joskus jopa 7 metriä. Nuotta ei ollut yksittäisen ihmisen pyyntiväline, koska siihen tarvittiin vähintään neljä ihmistä ja kaksi venettä. Joskus rannalle vedettävissä apajissa tultiin toimeen kahdella ihmisellä ja yhdellä veneellä. Vetoköysien ja nuotan heitto aloitettiin rannasta ja päätettiin rantaan siten, että köydet ja nuottaosa muodostivat isoa U-kirjainta muistuttavan kuvion. Inarin kunnassa tunnetaan nuotta-apajia vajaat 200 kpl.

Toiseksi tehokkain pyyntiväline vanhaan aikaan on ollut verkko, jonka parasta pyyntiaikaa on ollut syksy pimeine öineen. Silloin siika kutee ja käy parhaiten pyydykseen. Verkkokalastus kesällä ei ollut tarkoituksen mukaista, koska valoisista kesäöistä johtuen pumpulilangoista valmistetut verkot nilottuivat nopeasti ja olivat siten kalan havaittavissa. Syksyllä oli toisin. Silloin parhaille kutukarikoille viritettiin pitkiäkin verkkojatoja, joita koettiin aamuisin lähes säästä kuin säästä riippumatta. Saadut siiat perattiin suomustamattomina heti kotirantaan saapumisen jälkeen ja suolattiin saaveihin myöhemmin tapahtuvaa myymistä varten. Keittokalat, kuten hauet, ahvenet, harjukset ja mateet eroteltiin, perattiin ja suolattiin keittosuolaan (so. laimeampaan suolaan) ja mahdolliset taimenet suolattiin kotitarvekalaksi esim. joulupöytää varten.

Muita kalastustapoja

Myös käestäminen oli suosittu kesäinen verkkokalastusmuoto. Suurisilmäinen käestysverkko oli kudottu vahvasta pumpulilangasta ja se oli normaalin verkon mittainen. Käestyskausi alkoi siinä vaiheessa kesää, kun rantapoukamiin oli kasvanut järviruokoa tai vesiheinää. Vanhaan aikaan oli merkki: “kun paarma lentää, on hauki heinikossa”. Käestämään lähdettiin aurinkoisena ja tyynenä kesäaamuna, jolloin hauki oli hakeutunut rantaheinikkoon paistattelemaan päivää. Heinikkopoukamaa lähestyttiin veneellä varovasti ja laskettiin käestysverkko poukaman tai heinikon ulkopuolelle. Kun verkko oli paikallaan, siirryttiin poukamaan tai heinikkoon airoja pärskyttelemällä ja häädettiin niissä lekottelevat hauet verkkoon. Pienimmät hauet puikahtivat verkon läpi, mutta tarpeeksi suuret takertuivat siihen.

Elokuun loppupuolella alkavat yöt olla tarpeeksi pimeitä tuulastamiseen. Tärkeimmät työvälineet siihen ovat vene, atrain ja riittävän tehokas valonlähde kalojen havaitsemiseksi. Vanhaan aikaan valonlähteenä toimi elävä tuli. Veneen keulan etupuolelle oli rakennettu irroitettava arina, jossa saattoi pitää tervastulta. Sotien jälkeen valonlähteenä ovat toimineet petroolia polttoaineenaan käyttävät Petromax- tai Tilleylamput, mutta nykyään patteri- ja akkukäyttöiset sähkölamput. Tuulastuskala on keittokalana kaikkein parhain eli tauroin, koska pistettävä kala kuolee yleensä heti, kun atrain iskeytyy sen selkään.

Vaikka virvelionginta ja pilkkiminen ovat nykyisin melko suosittuja kalastusmuotoja Inarissa, edustavat ne kuitenkin myöhempien aikojen tuotteita. Ne ovat urheilukalastajien tuomia. Sitä vastoin uistattaminen kuuluu vanhempaan perinteeseen, koska sitä käytettiin jo 1800-luvun puolella.

Niin ikään vanhempien aikojen tuotteita ovat verkoista rakennettu siikapesä ja avoperärysä, joita on Inarijärvellä käytetty viime vuosisadan alkupuolelta lähtien, ehkä pidempäänkin. Myöhempien aikojen tuotteisiin kuuluu esim. rautalangasta valmistettu katiska. Viimeisin tulokas kalastuksen rintamalla on ollut troolikalastus. 1980-luvulla Alajärveen istutetut muikut karkasivat Alajokea myöten Ivalojokeen, josta edelleen Inarijärveen ja alkoivat lisääntyä runsain mitoin. Tämän seurauksena monet inarilaiset hankkivat itselleen troolikalastusvälineitä ja kaikki sujuikin aluksi hyvin. Vuonna 1989 muikkua troolattiin noin 180 000 kg. Tuolloin Inarijärveä troolasi kuusitoista veneparia. Muikkukanta kuitenkin romahti vuonna 1992, jolloin saalis jäi alle 10 000 kg:n. Nykyään troolikalastusta esiintyy Inarijärvellä ainoastaan koeluontoisena RKTL:n toimesta.

Ilmari Mattus



Siida Kirsti Säderinteen arkisto
Uula Morottaja kalalla 1930-luvulla.

 

 

 

 

Kuva: Veikko Aitamurto
Loukkupyynnissä Inarilla ammattikalastaja "Haikonen" eli Jouni Aikio.

 

 

 

 

Kuva: Veikko Aitamurto
Haikonen juomuksilla Inarijärvellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva: Erno Salonen
Öisellä Inarilla Veikko Aikion mukana muikkua troolaamassa Jaakko Kyrö.

 

 

 

 

 

Kuva: Erno Salonen
Inarijärven tyypilliseen kalansaaliseen kuuluvat harjus, siika, taimen, ahven ja hauki.

 

 

Takaisin ylös

 


  © 2006 Sámi musea Siida & Anarâškielâ servi siida@samimuseum.fi