Inarinsaamelaisilla, niin kuin saamelaisilla yleensäkin, on takanaan vuosituhantinen kokemus ja taito elää luonnossa ja luonnosta. Luonnon kestokykyä ei ylitetty. Olosuhteet sallivat muinaisia aikoina siirtymisen uusille pyyntialueille, sillä asukkaita oli vähän ja pyyntimaita viljalti.

Inarinsaamelaiset ovat käyttäneet säästäen luontoa ja sen antimia, kuten kaloja ja riistaa. Toimeentulon vuoksi tietysti pyydettiin maan ja veden viljaa joskus paljonkin, mutta ihmiset ymmärsivät sen, että luonnon on annettava uudistua. Pesiviä riistalintuja ei pyydetty eikä järveä saanut pyytää tyhjäksi. Puita ja pensaita ei saanut tärvellä tai turhaan kaataa. Metsän palamista estettiin huolellisella tulenkäsittelyllä. Kesällä kuivana aikana jo nuotiopaikan valinta oli tärkeä, samoin nuotion koko. Nuotio tehtiin kosteaan paikkaan tai veden partaalle, ja tuulen oli käytävä vettä eikä maata kohden. Jos metsä kuitenkin syttyi esim. salamaniskusta, ei jääty odottamaan sammuttajia, vaan ryhdyttiin heti sammuttamaan vaivoja säästämättä. Koskematonta luontoa pidettiin myös kauniina. Tie tai vaikkapa puhelinlinja koettiin maisemaa pilaavaksi.

Edellä kerrotusta on kuitenkin poikkeuksia, joiden syitä ei tarkoin tiedetä, nimittäin majavan ja peuran sukupuuttoon pyytäminen viime vuosisatojen aikana, lopullisesti 1800-luvulla. Majavan pyynnistä on tietoa, jonka mukaan Inarin ja Kittilän kesken oli sopimus majavan pyynnistä. Eräs kertomus kuvaa pyyntiriitaa inarilaisten ja kittiläläisten välillä, joka johti Inarin kylännimismiehen Morottajan tappoon. Kittiläläiset olivat aloittaneet pyynnin sovittua aikaisemmin. Peuranpyynti oli osittain myös kyläkuntien yhteispyyntiä, jolla oli sovitut aloitusajat. Miksi nämä arvokkaat riistaeläimet päästettiin häviämään, on epäselvää. Sehän on vastoin saamelaisten periaatteita. Yksi syy voivat olla ajanjaksot, jolloin oli puutetta ruoasta. Toinen syy oli varmastikin lapinvero ja pirkkalaisten toiminta. Nämä ulkopuolisten tahojen vaatimukset pakottivat saamelaiset tappamaan saaliseläimiä runsaasti yli oman tarpeen. Kolmas syy voi olla se, että juuri 1700-1800-luvulla Inariin alkoi siirtyä muuta väkeä, joiden intressit kohdistuivat samoihin riistamaihin.

Onko nykyajan inarinsaamelainen säilyttänyt vanhat periaatteet luonnon säästämisestä? Nykyisin kaikki luontaiselinkeinot ovat motorisoituneet. Poronhoitoa ja kalastusta ei voi harjoittaa ilman moottorikelkkaa, mönkijää, moottorivenettä tai autoa. Välineiden kalleus puolestaan vaatii suuria poromääriä, mikä taas kuluttaa laitumia ja luontoa. Luonnon säästäminen ei ole enää saamelaisten, vaan yhteiskunnan hallussa.

Matti Morottaja